Post by naru on Jul 23, 2009 20:59:18 GMT 2
//Yumi med Luce, ollos hyvä )
Itäisen-Lyrathin suon pohjoispää oli sinä päivänä monintavoin varsin tavallisesta poikkeava. Ensiksi, suota normaalisti verhoava paksu sumu, oli hälventyny kuuman kesäpäivän tieltä ja aurinko pääsi paistamaan maahan asti varsin esteettömästi (lukuun ottamatta paria hassua pilven repaletta, jotka peittivät auringon aina hetkittäin). Toiseksi suolla liikkui varsin epätavallinen eläväinen, joka olisi herättänyt huomiota missä päin Lyrathia tahansa.
Muutaman tuhannen vuoden ikäinen, reippaan kymmenen metrin mittainen, uros lohikäärme.
Lohikäärme liukui äänettömästi eteenpäin, suon pohjoisreunaa halkovaa jokea, kohti etelää. Sen massiivisen kehon mustasta siniseen vaituvat suomut kiiltelivät kirkkaassa vedessä, tämän heilauttaessaan sitä, pitääkseen vauhtiaan yllä. Suuri pää viiksineen, oli juuri ja juuri veden pinnan yläpuolella ja kullankeltaiset silmät välähtelivät tarkkaavaisina. Vahvoissa reuoissa roikkui nuhjuinen säkki, jonka sisältö kilahteli sattunnaisesti äänettömässä ilmassa liskon liikkuessa. Olento oli ilmiselvästi huonolla tuulella ja se näkyi ohuena savu kiehkurana sieraimissa.
Kefeuksella oli monta syytä olla kärttyinen. Ensinnäkin hän oli nälkäinen. Oli kulunut jo viikko siitä, kun hän oli lähtenyt Drienistä jokea pitkin kohti merta, eikä hän ollut saanut kuin satunnaisia kaloja syödäkseen matkan varrella. Nälkä ei ollut kuitenkaan ainut lohikäärmeen huolen aiheista. Toinen vaivan aiheuttaja oli pieni aarre hänen säkissään. Drien oli ollut odottamattoman hyvä kauppapaikka ja muutaman hyvän myyntipuheen jälkeen, oli hän onnistunut haalimaan itselleen pienen määrän kulta- ja hopeakolikoita, muutaman lumotun tikarin, pari kulta riipusta ja lumotun hopeakannun.
Kefeukselle se ei ollut mikään suuri aarre, mutta tarpeeksi suuri houkuttaakseen varkaita ja huijareita. Hän oli aluksi matkannut haltiana, mutta viidennen ryöstö yrityksen jälkeen oli lohikäärmeen muuten varsin pitkä pinna napsahtanut rikki. Harvempi oli niin uhkarohkea että uskalsi ryöstää mitään lohikäärmeeltä, joka näytti lohikäärmeeltä.
Hommassa oli kuitenkin pieni mutta. Suussa kantamisessa oli se riski, että saattoi vahingossa nielaista jotakin. Mitä iloa kullasta vatsassa oli? Ei se nälkää vienyt. Lohikäärme irvisti, muistolleen kun oli aijemmin meinannut tukehtua kultakolikoon, sen vierähdettyä pussita tämän suuhun. Hän oli ollut varmasti hyvin mielenkiintoinen näky siinä kakistellessaan kolikkoa ulos ja lopulta käristänyt sen niin että sulakulta oli valunut ulos suusta. Se ei saisi toistua!
Niinpä hän oli päättänyt kätkeä pienen saaliinsa ja tulla hakemaan sen myöhemmin. Ja mikä olisikaan parempi paikka, kuin usvainen ja havoin kuljettu räme alue? Lohikäärme hyrisi tyytyväisenä ajatukselleen. Täältä hänen olisi turvallista siirtää aarre pois pienninä määrinä kerrallaan. Enään pitäisi vain löytää hyvä piilo...
Samassa Kefeuksen vatsa päästi protestoivan ulvahduksen. Niin, ehkä ruokapuoli kannattaisi hoitaa ensin. Nälkäisenä hän ei saisi mitään hyödyllistä aikaan. Niinpä eläin liukui tuuhean kaislikon luokse laski säkkinsä sinne. Se saisi kelvata näin väliaikaisesti, eihän hän aikonut olla poissa, kuin korkeitaan vartin. Lisäksi, jos hänellä kävisi tuuri saalista saattaisi löytyä lähempääkin. Lisko murahti ja sukelsi takaisin joen uomaan. Mitä muka voisi tapahtua?
//Lettas tästä tuli pitkä O-O jatkossa ei kyllä tule tällaista romaania, so älä ota paineita //
Itäisen-Lyrathin suon pohjoispää oli sinä päivänä monintavoin varsin tavallisesta poikkeava. Ensiksi, suota normaalisti verhoava paksu sumu, oli hälventyny kuuman kesäpäivän tieltä ja aurinko pääsi paistamaan maahan asti varsin esteettömästi (lukuun ottamatta paria hassua pilven repaletta, jotka peittivät auringon aina hetkittäin). Toiseksi suolla liikkui varsin epätavallinen eläväinen, joka olisi herättänyt huomiota missä päin Lyrathia tahansa.
Muutaman tuhannen vuoden ikäinen, reippaan kymmenen metrin mittainen, uros lohikäärme.
Lohikäärme liukui äänettömästi eteenpäin, suon pohjoisreunaa halkovaa jokea, kohti etelää. Sen massiivisen kehon mustasta siniseen vaituvat suomut kiiltelivät kirkkaassa vedessä, tämän heilauttaessaan sitä, pitääkseen vauhtiaan yllä. Suuri pää viiksineen, oli juuri ja juuri veden pinnan yläpuolella ja kullankeltaiset silmät välähtelivät tarkkaavaisina. Vahvoissa reuoissa roikkui nuhjuinen säkki, jonka sisältö kilahteli sattunnaisesti äänettömässä ilmassa liskon liikkuessa. Olento oli ilmiselvästi huonolla tuulella ja se näkyi ohuena savu kiehkurana sieraimissa.
Kefeuksella oli monta syytä olla kärttyinen. Ensinnäkin hän oli nälkäinen. Oli kulunut jo viikko siitä, kun hän oli lähtenyt Drienistä jokea pitkin kohti merta, eikä hän ollut saanut kuin satunnaisia kaloja syödäkseen matkan varrella. Nälkä ei ollut kuitenkaan ainut lohikäärmeen huolen aiheista. Toinen vaivan aiheuttaja oli pieni aarre hänen säkissään. Drien oli ollut odottamattoman hyvä kauppapaikka ja muutaman hyvän myyntipuheen jälkeen, oli hän onnistunut haalimaan itselleen pienen määrän kulta- ja hopeakolikoita, muutaman lumotun tikarin, pari kulta riipusta ja lumotun hopeakannun.
Kefeukselle se ei ollut mikään suuri aarre, mutta tarpeeksi suuri houkuttaakseen varkaita ja huijareita. Hän oli aluksi matkannut haltiana, mutta viidennen ryöstö yrityksen jälkeen oli lohikäärmeen muuten varsin pitkä pinna napsahtanut rikki. Harvempi oli niin uhkarohkea että uskalsi ryöstää mitään lohikäärmeeltä, joka näytti lohikäärmeeltä.
Hommassa oli kuitenkin pieni mutta. Suussa kantamisessa oli se riski, että saattoi vahingossa nielaista jotakin. Mitä iloa kullasta vatsassa oli? Ei se nälkää vienyt. Lohikäärme irvisti, muistolleen kun oli aijemmin meinannut tukehtua kultakolikoon, sen vierähdettyä pussita tämän suuhun. Hän oli ollut varmasti hyvin mielenkiintoinen näky siinä kakistellessaan kolikkoa ulos ja lopulta käristänyt sen niin että sulakulta oli valunut ulos suusta. Se ei saisi toistua!
Niinpä hän oli päättänyt kätkeä pienen saaliinsa ja tulla hakemaan sen myöhemmin. Ja mikä olisikaan parempi paikka, kuin usvainen ja havoin kuljettu räme alue? Lohikäärme hyrisi tyytyväisenä ajatukselleen. Täältä hänen olisi turvallista siirtää aarre pois pienninä määrinä kerrallaan. Enään pitäisi vain löytää hyvä piilo...
Samassa Kefeuksen vatsa päästi protestoivan ulvahduksen. Niin, ehkä ruokapuoli kannattaisi hoitaa ensin. Nälkäisenä hän ei saisi mitään hyödyllistä aikaan. Niinpä eläin liukui tuuhean kaislikon luokse laski säkkinsä sinne. Se saisi kelvata näin väliaikaisesti, eihän hän aikonut olla poissa, kuin korkeitaan vartin. Lisäksi, jos hänellä kävisi tuuri saalista saattaisi löytyä lähempääkin. Lisko murahti ja sukelsi takaisin joen uomaan. Mitä muka voisi tapahtua?
//Lettas tästä tuli pitkä O-O jatkossa ei kyllä tule tällaista romaania, so älä ota paineita //