Post by Cayan on Mar 27, 2014 21:49:02 GMT 2
//Räyhä, tseh! Pohdin muitakin kaupunkeja, mutta tänne päädyin~ Btw, aistivatko loharit ihmismuodossaan toisen loharin jotenkin? Vai pitävätkö he toisiaan normi-ihmisinä siihen asti, kunnes lohikäärmeisyys jotenkin paljastuu?//
Suuri lohikäärme venytteli siipiään tulivuoren juurella. Hän oli torkkunut suurimman osan päivästä luolassaan, jonka oli löytänyt vuoren kupeesta. Kelmi haukotteli leveästi ja maiskautteli suullaan. Tänään voisi olla hyvä päivä lähteä käymään vähän ihmisten ilmoilla. Eihän lohikäärme pahemmin muista immeisistä välittänyt, mutta olihan se silti mukava käydä välillä vähän ”tuulettumassa”. Uros nousi ilmaan ja kierteli ilmassa jonkin aikaa, miettien, minne päin suuntaisi kulkunsa.
Hän nautti lentämisen tuomasta vapaudesta… Viiman tuivertaessa hänen harjaansa... Jopa pienen pieni virne karkasi liskon suupieliin. Niin paljon hän lentelystä nautti. Hymy hyytyi kuitenkin hänen kuullessaan alapuoleltaan jotakin möykkää. Hups, hän olikin epähuomiossa lentänyt jonkin kaupungin yläpuolelle. Kelmi kierteli talojen yllä vielä hetken, ihan vain kiusallaan, ennen kuin kaarsi hieman sivummalle. Hän laskeutui pehmeästi kaupungin ulkopuolelle. Näppärästi hän muuntautui takaisin ihmiseksi ja pyöräytteli olkiaan, venytellen niitä. Kaksi miestä oli ilmeisesti nähnyt Kelmin tempun ja nyt he pällistelivät silmät suurina miestä, joka aivan hetki sitten oli ollut iso lohikäärme. Kelmi virnisti heille, hieman ehkä jopa ivallisesti sekä hitusen mielissäänkin. Sietävätkin kunnioittaa häntä. Miekkosta hieman harmitti, ettei hän ollut huomannut kahta miestä aikaisemmin; hän olisi voinut hieman putkauttaa heitä pienellä tulishow’lla. Noh, ei voi mitään. Mies tyytyi vain sitomaan hiuksensa pikaiselle poninhännälle niskaan. Nopealla povarin taputtelulla hän varmisti, että hänen uskollinen taskumattinsa oli mukana. Niine hyvineen hän lähti astelemaan kohti keskustaa, ottaen samalla pienen huikan pullostaan.
Hän istahti penkille jotakin kapakkaa vastapäätä. Se taitaa olla aika uusi paikka, mies ei ainakaan muista nähneensä sitä aiemmin. Tosin olihan siitä jo aikaa, kun hän viimeksi oli Namarissa vieraillut. ”Uponnut saapas”, Kelmi luki ääneen kapakan seinästä. No siinäpä on huonosti nimetty pulju. Mies tuhahti itsekseen ja naukkaili kaikessa rauhassa pullostaan. Huomasi kyllä, että kevät on jo melko pitkällä; päivällä oli ollut aikas lämmin. Se passasi. Nyt kuitenkin, auringon jo laskettua, oli aika viileä. Hieman vettäkin ripotteli taivaalta. Kelmi nyrpisteli nenäänsä. Hän toivoi, että sade pysyisi pienenä; häntä ei huvittaisi lennellä mihinkään kovassa vesisateessa. Pian taivas kuitenkin repesi. ”Perkele!” Penkkien yläpuolella ei ollut minkäänlaista katosta tai markiisia, joten hän oli suoraan veden tiellä. Hän nousi kärttyisenä ylös ja suuntasi kulkunsa kohti kapakkaa.
Suuri lohikäärme venytteli siipiään tulivuoren juurella. Hän oli torkkunut suurimman osan päivästä luolassaan, jonka oli löytänyt vuoren kupeesta. Kelmi haukotteli leveästi ja maiskautteli suullaan. Tänään voisi olla hyvä päivä lähteä käymään vähän ihmisten ilmoilla. Eihän lohikäärme pahemmin muista immeisistä välittänyt, mutta olihan se silti mukava käydä välillä vähän ”tuulettumassa”. Uros nousi ilmaan ja kierteli ilmassa jonkin aikaa, miettien, minne päin suuntaisi kulkunsa.
Hän nautti lentämisen tuomasta vapaudesta… Viiman tuivertaessa hänen harjaansa... Jopa pienen pieni virne karkasi liskon suupieliin. Niin paljon hän lentelystä nautti. Hymy hyytyi kuitenkin hänen kuullessaan alapuoleltaan jotakin möykkää. Hups, hän olikin epähuomiossa lentänyt jonkin kaupungin yläpuolelle. Kelmi kierteli talojen yllä vielä hetken, ihan vain kiusallaan, ennen kuin kaarsi hieman sivummalle. Hän laskeutui pehmeästi kaupungin ulkopuolelle. Näppärästi hän muuntautui takaisin ihmiseksi ja pyöräytteli olkiaan, venytellen niitä. Kaksi miestä oli ilmeisesti nähnyt Kelmin tempun ja nyt he pällistelivät silmät suurina miestä, joka aivan hetki sitten oli ollut iso lohikäärme. Kelmi virnisti heille, hieman ehkä jopa ivallisesti sekä hitusen mielissäänkin. Sietävätkin kunnioittaa häntä. Miekkosta hieman harmitti, ettei hän ollut huomannut kahta miestä aikaisemmin; hän olisi voinut hieman putkauttaa heitä pienellä tulishow’lla. Noh, ei voi mitään. Mies tyytyi vain sitomaan hiuksensa pikaiselle poninhännälle niskaan. Nopealla povarin taputtelulla hän varmisti, että hänen uskollinen taskumattinsa oli mukana. Niine hyvineen hän lähti astelemaan kohti keskustaa, ottaen samalla pienen huikan pullostaan.
Hän istahti penkille jotakin kapakkaa vastapäätä. Se taitaa olla aika uusi paikka, mies ei ainakaan muista nähneensä sitä aiemmin. Tosin olihan siitä jo aikaa, kun hän viimeksi oli Namarissa vieraillut. ”Uponnut saapas”, Kelmi luki ääneen kapakan seinästä. No siinäpä on huonosti nimetty pulju. Mies tuhahti itsekseen ja naukkaili kaikessa rauhassa pullostaan. Huomasi kyllä, että kevät on jo melko pitkällä; päivällä oli ollut aikas lämmin. Se passasi. Nyt kuitenkin, auringon jo laskettua, oli aika viileä. Hieman vettäkin ripotteli taivaalta. Kelmi nyrpisteli nenäänsä. Hän toivoi, että sade pysyisi pienenä; häntä ei huvittaisi lennellä mihinkään kovassa vesisateessa. Pian taivas kuitenkin repesi. ”Perkele!” Penkkien yläpuolella ei ollut minkäänlaista katosta tai markiisia, joten hän oli suoraan veden tiellä. Hän nousi kärttyisenä ylös ja suuntasi kulkunsa kohti kapakkaa.