Post by Deleted on Nov 26, 2012 21:12:33 GMT 2
Voi että, hän oli melkein sulaa, kun pieni aikuinen mies itki niin tuhottomasti. Se oli hänen mielestään säälittävää, häpeällistä ja noloa. Mutta silti keiju itki, itki todella. Miksi ihmeessä tämä itki? Miehen takia? Itsensä takia? Hänen takiaan, pelon takia? Näky sai vain naisen tuhahtamaan, katsomaan armottomasti, miestä takaisin silmiin. Niin, tämä oli selvästi tajunnut hänen olevan johtaja, määrääjä, ihailtava, julmin, kauhein. Eikö niin? Ainakin siltä miehen kasvot näyttivät hänestä. Keiju olisi täysin hänen armonsa alla ja tämä tiesi sen. Rionach ei voinut olla kuin tyytyväinen itseensä.
Lopulta mies teki valintansa, tälle varmasti raskas valinta, mutta Rionach ei sitä ymmärtänyt. Hän vain nautti minkälaisen tuskan sai aikaan kummassakin miehessä, kuinka pelkuri tappaa toisen pelkurin. Vai kutsuttiinko sitä itsesuojeluvaistoksi? Naiselle ei ollut väliä, hän rakasti sitä tilannetta silti.
Veren vahva tuoksu täytti naisen hajuaistin. Hän henkäisi tyytyväisenä. Se oli niin kovin kodikas tuoksu, niin tuttu, turvallinen ja lämmin. Hän hymähti tyytyväisenä ja sipaisi hiuksiaan. hän tunsi olonsa niin mahdottoman onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Voittamattomaksi.
Keiju lähti kompuroimaan kohti ovea, eikä nainen estellyt tätä. Hän keräsi rauhallisesti kaikki tikarinsa, vilkaisi vielä kerran ruumista, kunnes käänsi tälle selkänsä ja kopisteli ulos. Hän ei tuntenut sääliä, ei armoa, ei katumusta. Hän piti kaikkea hyvänä mitä oli tehnyt ja aiheuttanut. Nainen sulki oven, samalla kun tuli levisi talon sisällä täysin. Siitä tuli hallitsematon, villi, pelottava, vaarallinen. Mutta nainen piti siitä, tuli oli hänen ystävä, koti.
Keiju makasi maassa korostaen säälittävyyttään. Nainen mutristi huuliaan. Keiju yritti epätoivoisesti pyyhkiä verta käsistään, mutta onnistui vain levittämään sitä kasvoilleen lisää.
”Voi sinua pientä”, nainen sanoi lempeällä äänellä, kuin surevalle lapselle. Hän kyykistyi keijun eteen ja siveli hellästi tämän hiuksia. "Älä itke, kultaseni. Ei ole mitään surettavaa. Sinä vain tapoit sen miehen, ei sen enempää. Ei se maailmaa kaada. Nyt voin vain toivottaa sinut tervetulleeksi minun maailmaani." Hän hymyili lopuksi julmasti, kunnes nousi ja istahti isolle kivelle keijun eteen.
"En voi olla kuin ylpeä sinusta", hän aloitti pehmeästi hymyillen. "Raapaisit heti kunnolla pintaa syvemmältä. Nyt ei pitäisi muut alamaailman työt voi tuntua haasteellisilta. Vai mitä tuumit? Olisiko sinusta vielä todistamaan minulle taitojasi, jotka selvästi asuvat sisällä sisimmässäsi pienen paineen alla?" Hän yritti pidätellä ivallista ja ilkeää nauruaan, onnistuen siinä. Hän tiesi, ettei Cheri olisi varmasti mistään hinnasta tappanut miestä, ellei hän olisi painostanut.
"Mitä sanot kultaseni, lähdetäänkö ottamaan selvää mihin vielä pystyt?" hän nousi ylös kuin lähteäkseen.
//Voi Cheri raukka ! Polonen kärsii :--(//
Lopulta mies teki valintansa, tälle varmasti raskas valinta, mutta Rionach ei sitä ymmärtänyt. Hän vain nautti minkälaisen tuskan sai aikaan kummassakin miehessä, kuinka pelkuri tappaa toisen pelkurin. Vai kutsuttiinko sitä itsesuojeluvaistoksi? Naiselle ei ollut väliä, hän rakasti sitä tilannetta silti.
Veren vahva tuoksu täytti naisen hajuaistin. Hän henkäisi tyytyväisenä. Se oli niin kovin kodikas tuoksu, niin tuttu, turvallinen ja lämmin. Hän hymähti tyytyväisenä ja sipaisi hiuksiaan. hän tunsi olonsa niin mahdottoman onnelliseksi ja tyytyväiseksi. Voittamattomaksi.
Keiju lähti kompuroimaan kohti ovea, eikä nainen estellyt tätä. Hän keräsi rauhallisesti kaikki tikarinsa, vilkaisi vielä kerran ruumista, kunnes käänsi tälle selkänsä ja kopisteli ulos. Hän ei tuntenut sääliä, ei armoa, ei katumusta. Hän piti kaikkea hyvänä mitä oli tehnyt ja aiheuttanut. Nainen sulki oven, samalla kun tuli levisi talon sisällä täysin. Siitä tuli hallitsematon, villi, pelottava, vaarallinen. Mutta nainen piti siitä, tuli oli hänen ystävä, koti.
Keiju makasi maassa korostaen säälittävyyttään. Nainen mutristi huuliaan. Keiju yritti epätoivoisesti pyyhkiä verta käsistään, mutta onnistui vain levittämään sitä kasvoilleen lisää.
”Voi sinua pientä”, nainen sanoi lempeällä äänellä, kuin surevalle lapselle. Hän kyykistyi keijun eteen ja siveli hellästi tämän hiuksia. "Älä itke, kultaseni. Ei ole mitään surettavaa. Sinä vain tapoit sen miehen, ei sen enempää. Ei se maailmaa kaada. Nyt voin vain toivottaa sinut tervetulleeksi minun maailmaani." Hän hymyili lopuksi julmasti, kunnes nousi ja istahti isolle kivelle keijun eteen.
"En voi olla kuin ylpeä sinusta", hän aloitti pehmeästi hymyillen. "Raapaisit heti kunnolla pintaa syvemmältä. Nyt ei pitäisi muut alamaailman työt voi tuntua haasteellisilta. Vai mitä tuumit? Olisiko sinusta vielä todistamaan minulle taitojasi, jotka selvästi asuvat sisällä sisimmässäsi pienen paineen alla?" Hän yritti pidätellä ivallista ja ilkeää nauruaan, onnistuen siinä. Hän tiesi, ettei Cheri olisi varmasti mistään hinnasta tappanut miestä, ellei hän olisi painostanut.
"Mitä sanot kultaseni, lähdetäänkö ottamaan selvää mihin vielä pystyt?" hän nousi ylös kuin lähteäkseen.
//Voi Cheri raukka ! Polonen kärsii :--(//