Post by peettak on Nov 5, 2009 15:56:41 GMT 2
//Xena vain. : DD//
Alex Findlay
Oli ilta. Aurinko alkoi laskemaan jo nopeaa. Talvi oli tulossa, tuoden pimeyden. Joillekkin se oli unelmien täyttymys, joillekin pelonkohde. Alex oli siltä väliltä. Hän ei pelännyt pimeää, ei ainakaan antanut itsensä pelätä pimeää, muttei aina nauttinutkaan siitä. Ei. Silloin ei nähnyt mihin kulkea. Varsinkaan öisin. Ja hänen kulkemisensa valuivat välillä öihin saakka.
Kaiken kukkuraksi hän olisi jättänyt talvenkin väliin. Se toi vain kylmää. Kylmää ja vilua. Inhottava liikkua Lyrathissa. Ravintoa ei löytynyt niin helposti. Jollei sitten koko aikaa halunnut metsästää.
Mutta onneksi sinä iltana ei ollut kovin kylmä. Se oli jopa ihanan lämmin ilta, mitä vertasi edellisiin. Ihme, että Alex oli hengissä vielä. Hän oli luullut palentuvansa öinä, jolloin nukkui metsässä. Sinä yönä hän ei aikoisi nukkua taivasalla. Nyt kun hän tiesi pääsevänsä hiljaiseen kylään ja voisi hyvillä mielin nukkua katto päänpäällään.
Siinä samassa Alex sai perua sanansa kylästä. Heti kun talojen valoja alkoi näkyä metsäpolulta, kuului mahdotonta metakkaa ollakseen hiljainen. Kulmaansa kurtistaen Alex kumminkin jatkoi matkaansa. Ehkä siellä oli tapahtumassa jotain suurtakin? Ehkä siksi ihmiset huusivat ja nauroivat niin lujaa?
Ja miten yhtäkkiä siinä pikkuruisessa kylässä, jossa hän oli käynyt ennenkin, oli yhtäkkiä niin julmetusti ihmisiä? Kaiken kukkuraksi suurin osa oli humalassa. Talojen edessä seisoi ihmisiä, sekä tallien. Mutta kauheimmat äänet kuuluivat majatalosta. Kylän ainoasta majatalosta.
Alex huokaisi raskaasti. Hän oli väsynyt ja uupunut. Häntä raivostutti. Juuri hänen tuuriaan että kylä oli tupasen täynnä ja meluisa! Hän halusi vain syödä ja mennä nukkumaan, mutta ei tuollaisessa melussa pystyisi sitä kukaan tekemään!
Mutta vaihtoehtoja ei ollut. Alex asteli meluisaan majataloon, jossa oli liikaa ihmisiä ja lämpöä. Vaivoin nainen sai raivattua tiensä tiskille ja huutamaan isännälle haluavansa huoneen. Melu riisti naisen korvia. Hänkin osaisi olla kovaääninen, muttei juuri silloin jaksanut sitä kestää.
Ja kaiken kukkuraksi isäntä kertoi ettei ollut huoneita vapaana!
Ei voinut olla! Niin hänen tuuriaan. Alex katsoi häntä paljon puhuvasti. Häntä suututti, väsytti, raivostutti ja inhotti. Hän inhosi koko paikkaa. Koko Lyrathia!
Isäntä huomasi Alexin ilmeen ja hieman hätäisesti selitti, että suuri patikoija ryhmä oli päättänyt pysähtyä juuri siihen pikkuruiseen kylään. Kuulemma jotain mielenosoittajia lähdössä kohti Pohjoista. Kaiken kukkuraksi kaikkia ei oltu pystytty edes majoittamaan majataloon. Jotkut olivat tyytyneet talleihin. Mies kehotti Alexia katsomaan sieltä tilaa jos haluaisi.
Mutisten itsekseen Alex kääntyi ympäri ja pukki töykeästi ihmisiä edestään pois. Muutama huusi hänen peräänsä valittavia sanoja ja tarttuivat hänestä kiinni, mutta Alex ei välittänyt sanoista ja riuhtaisi otteet irti hänestä. Hän oli kiukkuinen. Niin vihainen. Niin täynnä koko saaresta. Tallin ovet pursuivat ihmisiä, joten Alex ei edes viitsinyt mennä vilkaisemaan tilannetta. Se oli kumminkin täynnä ihmisiä ja eläimiä.
Jos hän menisi jonkun toisen omistamaan talliin? Hän oli ennenkin toiminut loisena, kysymättä keneltäkään mitään. Mutta raivokseen jokainen talli tuntui olevan täynnä ihmisiä!
Ei auttanut muu kuin mennä taas tutisemaan metsään. Entistäkin vihaisempana ja turhautuneempana Alex pihisti kuivia puunhalkoja niin paljon kun sai käsiinsä mahtumaan ja riensi metsän pimeyteen. Hän meni kauaksi kylän melusta ja asettui ison kuusen juureen. Maa oli sen alla onneksi kuiva. Häntä ei yhtään huvittanut nukkua siellä... Ei siitä mitään tulisi...
Mutta hetkonen, oliko hän nähnyt joskus aivan lähettyvillä ja lähellä tietä pienen hylätyn mökin?
Alex Findlay
Oli ilta. Aurinko alkoi laskemaan jo nopeaa. Talvi oli tulossa, tuoden pimeyden. Joillekkin se oli unelmien täyttymys, joillekin pelonkohde. Alex oli siltä väliltä. Hän ei pelännyt pimeää, ei ainakaan antanut itsensä pelätä pimeää, muttei aina nauttinutkaan siitä. Ei. Silloin ei nähnyt mihin kulkea. Varsinkaan öisin. Ja hänen kulkemisensa valuivat välillä öihin saakka.
Kaiken kukkuraksi hän olisi jättänyt talvenkin väliin. Se toi vain kylmää. Kylmää ja vilua. Inhottava liikkua Lyrathissa. Ravintoa ei löytynyt niin helposti. Jollei sitten koko aikaa halunnut metsästää.
Mutta onneksi sinä iltana ei ollut kovin kylmä. Se oli jopa ihanan lämmin ilta, mitä vertasi edellisiin. Ihme, että Alex oli hengissä vielä. Hän oli luullut palentuvansa öinä, jolloin nukkui metsässä. Sinä yönä hän ei aikoisi nukkua taivasalla. Nyt kun hän tiesi pääsevänsä hiljaiseen kylään ja voisi hyvillä mielin nukkua katto päänpäällään.
Siinä samassa Alex sai perua sanansa kylästä. Heti kun talojen valoja alkoi näkyä metsäpolulta, kuului mahdotonta metakkaa ollakseen hiljainen. Kulmaansa kurtistaen Alex kumminkin jatkoi matkaansa. Ehkä siellä oli tapahtumassa jotain suurtakin? Ehkä siksi ihmiset huusivat ja nauroivat niin lujaa?
Ja miten yhtäkkiä siinä pikkuruisessa kylässä, jossa hän oli käynyt ennenkin, oli yhtäkkiä niin julmetusti ihmisiä? Kaiken kukkuraksi suurin osa oli humalassa. Talojen edessä seisoi ihmisiä, sekä tallien. Mutta kauheimmat äänet kuuluivat majatalosta. Kylän ainoasta majatalosta.
Alex huokaisi raskaasti. Hän oli väsynyt ja uupunut. Häntä raivostutti. Juuri hänen tuuriaan että kylä oli tupasen täynnä ja meluisa! Hän halusi vain syödä ja mennä nukkumaan, mutta ei tuollaisessa melussa pystyisi sitä kukaan tekemään!
Mutta vaihtoehtoja ei ollut. Alex asteli meluisaan majataloon, jossa oli liikaa ihmisiä ja lämpöä. Vaivoin nainen sai raivattua tiensä tiskille ja huutamaan isännälle haluavansa huoneen. Melu riisti naisen korvia. Hänkin osaisi olla kovaääninen, muttei juuri silloin jaksanut sitä kestää.
Ja kaiken kukkuraksi isäntä kertoi ettei ollut huoneita vapaana!
Ei voinut olla! Niin hänen tuuriaan. Alex katsoi häntä paljon puhuvasti. Häntä suututti, väsytti, raivostutti ja inhotti. Hän inhosi koko paikkaa. Koko Lyrathia!
Isäntä huomasi Alexin ilmeen ja hieman hätäisesti selitti, että suuri patikoija ryhmä oli päättänyt pysähtyä juuri siihen pikkuruiseen kylään. Kuulemma jotain mielenosoittajia lähdössä kohti Pohjoista. Kaiken kukkuraksi kaikkia ei oltu pystytty edes majoittamaan majataloon. Jotkut olivat tyytyneet talleihin. Mies kehotti Alexia katsomaan sieltä tilaa jos haluaisi.
Mutisten itsekseen Alex kääntyi ympäri ja pukki töykeästi ihmisiä edestään pois. Muutama huusi hänen peräänsä valittavia sanoja ja tarttuivat hänestä kiinni, mutta Alex ei välittänyt sanoista ja riuhtaisi otteet irti hänestä. Hän oli kiukkuinen. Niin vihainen. Niin täynnä koko saaresta. Tallin ovet pursuivat ihmisiä, joten Alex ei edes viitsinyt mennä vilkaisemaan tilannetta. Se oli kumminkin täynnä ihmisiä ja eläimiä.
Jos hän menisi jonkun toisen omistamaan talliin? Hän oli ennenkin toiminut loisena, kysymättä keneltäkään mitään. Mutta raivokseen jokainen talli tuntui olevan täynnä ihmisiä!
Ei auttanut muu kuin mennä taas tutisemaan metsään. Entistäkin vihaisempana ja turhautuneempana Alex pihisti kuivia puunhalkoja niin paljon kun sai käsiinsä mahtumaan ja riensi metsän pimeyteen. Hän meni kauaksi kylän melusta ja asettui ison kuusen juureen. Maa oli sen alla onneksi kuiva. Häntä ei yhtään huvittanut nukkua siellä... Ei siitä mitään tulisi...
Mutta hetkonen, oliko hän nähnyt joskus aivan lähettyvillä ja lähellä tietä pienen hylätyn mökin?